Nöf-nöf!

Tiedän, mistä kahdesta asiasta vuoden 2009 historian kirjoihin tullaan kirjoittamaan: vaalirahakohusta ja sikainfluenssasta(H1N1). Edellistä olen pohtinut työssäni, jälkimmäinen tuli konkreettisesti tutuksi muutama viikko sitten.

Heräsin eräänä aamuna tukkoiseen oloon, jota korosti paine rinnassa. Olin juuri tullut työmatkalta sekä kuullut mummoni siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Olin pihalla kuin lumiukko. En tiennyt, olinko sairas, reissusta väsynyt vai pelkästään surullinen. Varmaa oli vain, että olin raskaana. Kyseiset oireet eivät väsymystä lukuun ottamatta kuulu tietääkseni raskauden oireisiin. Raskaus lisäsi huolta, koska Suomessa jylläävän H1N1 -epidemian on todettu aiheuttavan vauvalle vaarallisia jälkitauteja.

Samaisena päivänä kotikaupungissamme aloitettiin H1N1 -rokotteiden pistäminen riskiryhmille, johon siis kuulun raskauden vuoksi. Minulla oli joitakin sikainfluenssaan kuuluvia oireita, mutta ei kuumetta. Facebook oli päivän mittaan kertonut minulle monien edellisenä viikonloppuna työmatkalla tapaamieni ihmisten sairastuneen. Viikonlopun aikana olin hysteerisesti pessyt ja desifioinut käsiä. Nyt näytti siltä, että saippualla ja desifiointiaineella läträäminen oli ollut turhaa.

Olin lähes vakuuttnut siitä, että minulla oli sikainfluenssa. Soitin terveyskeskuksen neuvovaan puhelimeen, koska en tiennyt, otanko rokotteen vai en. Emmin ensin rokotteen ottamista, mutta päädyin hakemaan piikin ihan vain varmuuden vuoksi, jos minulla olisikin aivan tavallinen flunssa. Terveyskeskuksessa sanottiin, että rokotteen voi ottaa, mikäli ei ole kuumetta. Sairaanhoitajan mielestä rokote ei ainakaan pahenna asiaa.

Sain rokotteen noin klo 18.30 ja klo 19.30 kuumemittari ilmoitti lämmökseni 38 astetta. Seuraava yö oli tuskainen: ääni lähti samalla kuin kuume nousi. Lihaskipu yltyi koko kropassa ja käsi kipeytyi rokotteen kohdalta. Olin varma, että minulla on kaikki "aidot" sikainfluenssan oireet sekä myös sen feikimmän taudin oireet, joita voi tulla pelkästä rokotteesta.

Seuraavana päivänä olin vielä sekavampi kuin edellisenä päivänä. Lisäksi olin peloissani vauvan vuoksi. Olin menettänyt ääneni, joten käskytin mieheni soittamaan uudelleen terveyskeskukseen. Vaikka olin saanut rokotteen, minulle määrättiin myös H1N1:een pureva Tamiflu. Tuona päivänä minulle kerrottiin, että rokote vaikuttaa vasta kahden viikon kuluttua. Sain lääkityksen, koska minulla oli ollut H1N1:n oireita jo ennen rokotetta. Minua ei testattu sen tarkemmin, vaan sain reseptin puhelimessa. Tamiflu auttoi ja tervehdyin muutamassa päivässä.

Media on uutisoinut sikainfluenssaan liittyvistä asioista ahkarasti, agressiivisesti ja sensaatiohakuisesti. Mielenkiintoista on, että en ole törmännyt missään artikkeleihin, jossa selvitettäisiin, mitä pitäisi tehdä sen jälkeen, jos odottava äiti sairastaa taudin. Minulla oli huoli rokotteen ja lääkityksen vaikutuksesta vauvaan ja sain onneksi neuvolaan ylimääräisen ajan. Vauvan sydänäänet olivat normaalit ja helpotus virtasi aaltona lävitseni.

Tänä päivänä uutiset kertoivat epidemian olevan laantumassa Suomessa. (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/11/1002625)
Mediassa se tietää uusia otsikoita vaalirahakohusta. Niitä odotellessa nautin terveistä päivistä.

Surua ja epänormaaleja ihmisiä

Viimeisestä blogimerkinnästä on kuukauden päivät. Kuukauteen mahtuu tämän odottavan äidin elämässä työkiireitä, todennäköinen sikainfluenssa ja suuri suru, rakkaan mummoni siirtyminen ajasta iäisyyteen.

Olen kohdannut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni läheisen ihmisen poismenon. Elämältä on ihmeellinen heitto, että mummon kuolema sattui raskausajalleni. Elämän kiertokulku on konkretisoitunut viime viikkoina: toinen on lähtenyt ja toinen on valmistumassa tähän maailmaan, tähän elämään.

Surusta huolimatta uusi ihmisen alku on jatkanut kasvuaan. Vauvan liikkeet ovat voimistuneet ja tulokas on saanut uuden tekonimenkin. Hän on nyt Pikku Pötkynen. Pikku Pötkynen taitaa periä jalkapalloa ja painimista nuorena harrastaneen isänsä geenit. Ainakin masussa tuntuvat liikkeet antavat vahvoja viitteitä liikunnallisesta tulokkaasta.

Kävimme rakenneultrassa, jossa selvisi, että vauva kehittyy ikäisensä sikiön tahdissa. Painoa hänellä oli tuolloin noin 400 grammaa. On ihmeellinen tunne, kun toinen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kotikaupungissamme ei kerrota enää lapsen sukupuolta etukäteen. Tärkeämpää olikin saada tietä, että sydämen ja aivojen rakanne ovat sellaisia kuin pitääkin.

Rakanneultrassa ei siis havaittu lapsessa mitään poikkeavaa. Kaikkea ei kuitenkaan rakenneultrakaan kerro. Useimmat vammat selviävät vasta aikuisiällä. Luin juuri jostakin, että 80 % vammaisista on syntynyt terveinä. Yleinen mantra odottavien vanhempien ja läheisten suusta kuultuna on: "Ihan sama kumpi se on, kunhan on terve". Pohdimme tämän sanonnan merkitystä yhtenä iltana mieheni kanssa ennen nukahtamistamme. Entä jos lapsella olisikin jokin kehitysviivästymä tai -vamma? Eikö hänellä olisi oikeutta ihmisarvoiseen elämään? Terveenä elämä voi olla helpompaa, mutta ihmisarvoista sen kuuluu olla kaikille. Kyse on paitsi yhteiskunnan asenteesta, myös yksittäisten ihmisten asenteista ja suhtautumisesta.

Ennen nukahtamista, esitin miehelleni toisen kysymyksen: kuka meistä on oikein normaali? Jokainen meistä on erilainen. Ei ole olemassa normaalin ihmisen prototyyppiä, vaikka tämä yhteiskunta onkin yritetty rakantaa jonkin tyyppisille keskivertoihmisille. Suureksi helpotuksekseni mieheni totesi pohtineensa samaa.

Olipa Pieni Pötkynen millainen tahansa, häntä rakastetaan juuri sellaisena kun hän on. Vammaisen lapsen kasvattaminen on varmasti haastavampaa kuin "terveen", mutta kasvusta ja uuden oppimista jaksaa silloin iloita varmasti kaksin verroin. Mikään ei ole itsestään selvää, ei terveenä syntyminen, eikä edes elämä.