Surua ja epänormaaleja ihmisiä

Viimeisestä blogimerkinnästä on kuukauden päivät. Kuukauteen mahtuu tämän odottavan äidin elämässä työkiireitä, todennäköinen sikainfluenssa ja suuri suru, rakkaan mummoni siirtyminen ajasta iäisyyteen.

Olen kohdannut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni läheisen ihmisen poismenon. Elämältä on ihmeellinen heitto, että mummon kuolema sattui raskausajalleni. Elämän kiertokulku on konkretisoitunut viime viikkoina: toinen on lähtenyt ja toinen on valmistumassa tähän maailmaan, tähän elämään.

Surusta huolimatta uusi ihmisen alku on jatkanut kasvuaan. Vauvan liikkeet ovat voimistuneet ja tulokas on saanut uuden tekonimenkin. Hän on nyt Pikku Pötkynen. Pikku Pötkynen taitaa periä jalkapalloa ja painimista nuorena harrastaneen isänsä geenit. Ainakin masussa tuntuvat liikkeet antavat vahvoja viitteitä liikunnallisesta tulokkaasta.

Kävimme rakenneultrassa, jossa selvisi, että vauva kehittyy ikäisensä sikiön tahdissa. Painoa hänellä oli tuolloin noin 400 grammaa. On ihmeellinen tunne, kun toinen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kotikaupungissamme ei kerrota enää lapsen sukupuolta etukäteen. Tärkeämpää olikin saada tietä, että sydämen ja aivojen rakanne ovat sellaisia kuin pitääkin.

Rakanneultrassa ei siis havaittu lapsessa mitään poikkeavaa. Kaikkea ei kuitenkaan rakenneultrakaan kerro. Useimmat vammat selviävät vasta aikuisiällä. Luin juuri jostakin, että 80 % vammaisista on syntynyt terveinä. Yleinen mantra odottavien vanhempien ja läheisten suusta kuultuna on: "Ihan sama kumpi se on, kunhan on terve". Pohdimme tämän sanonnan merkitystä yhtenä iltana mieheni kanssa ennen nukahtamistamme. Entä jos lapsella olisikin jokin kehitysviivästymä tai -vamma? Eikö hänellä olisi oikeutta ihmisarvoiseen elämään? Terveenä elämä voi olla helpompaa, mutta ihmisarvoista sen kuuluu olla kaikille. Kyse on paitsi yhteiskunnan asenteesta, myös yksittäisten ihmisten asenteista ja suhtautumisesta.

Ennen nukahtamista, esitin miehelleni toisen kysymyksen: kuka meistä on oikein normaali? Jokainen meistä on erilainen. Ei ole olemassa normaalin ihmisen prototyyppiä, vaikka tämä yhteiskunta onkin yritetty rakantaa jonkin tyyppisille keskivertoihmisille. Suureksi helpotuksekseni mieheni totesi pohtineensa samaa.

Olipa Pieni Pötkynen millainen tahansa, häntä rakastetaan juuri sellaisena kun hän on. Vammaisen lapsen kasvattaminen on varmasti haastavampaa kuin "terveen", mutta kasvusta ja uuden oppimista jaksaa silloin iloita varmasti kaksin verroin. Mikään ei ole itsestään selvää, ei terveenä syntyminen, eikä edes elämä.