Ollaan vaan ja joogaillaan

Olen käynyt reilun kuukauden ajan äitiysjoogassa ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille odottaville äideille. Joogaa on kerran viikossa ja se kestää kerrallaan 1,5 tuntia. Harjoitteita tulisi tehdä mielellään päivittäin myös kotona, jotta keho oppisi ne mahdollisimman hyvin ja niistä olisi apua synnytyksessä.

Tärkeimpiä elementtejä äitiysjoogassa ovat venyttely, rentoutuminen ja hengittäminen. Paradoksaalista kyllä selvin asia, hengittäminen, on ollut minulle vaikeinta. Äitiysjoogassa korostetaan hengityksen tiedostamisen merkitystä, koska se auttaa synnytyskivuissa. Tavallisesti kipua tuntiessa jännitämme, jolloin unohdamme hengittää ja kipu sattuu entistä enemmän. Oikeasti supistusten aikana pitäisi muistaa hengittää, koska lihakset tarvitsevat happea ja happi lievittää kipua. Synnystä on verrattu maratoniin, ja myös tämä seikka saa sen kuulostamaan entistä vaativammalta urheilusuoritukselta.

Todellakin toivon, että muistan synnytyksessä kaikki joogaopettajan järkevät ja kätevät neuvot. Keholla menee aikansa, kun se sisäistää liikkeet ja oikean hengitystekniikan. Raskauteni on pisimmällä koko ryhmästämme ja melko todennäköisesti en ehdi käymään kurssia loppuun ennen vauvan syntymää. Liikkeet jaetaan usein uloshengityksen ja sisäänhengityksen mukaan, mutta tämä jaottelu saa minut välillä sekoamaan. Tunnen itseni vähemmän rentoutuneeksi, kun mietin milloin hengitän ulos, milloin sisään ja milloin viuhdon käden eteen ja milloin taakse. Opiskeluaikoina aerobicissa sekosin liikkeissä jatkuvasti ja pompin aina väärään suuntaan. Koska jumppasaleissa on yleensä peilit, ei edes piiloutuminen takariviin auttanut. Vain aerobicin lopettaminen auttoi.

Äitiysjoogassa pidetään silmät kiinni, joten nyt en ole edes harkinnut lopettamista. Kukaan ei siis näe, mikäli ojentelen koipia väärään suuntaan. Eikä se edes haittaisi. Jooga ei ole niin kollektiivinen laji kuin aerobic aikoinaan, vaan tunnilla jokainen keskittyy omaan suoritukseen. Silti ryhmällä on merkitystä, koska kaikki odottavat lasta ja yhteinen elämäntilanne yhdistää ryhmää. Se siinä onkin niin viehättävää.

Stressaaminen hengittämisestä ei ole hengittämisen korostamisen ja joogan tarkoitus. Onneksi opettaja lohdutti, ettei sisään- ja uloshengittämisestä saa stressata: ne tulevat sitten aikanaan oikeaan aikaan. Onneksi ihminen hengittää itsestäänkin ilman tiedostamista, ja se on tärkeintä.

Hengittämisen kanssa käsi kädessä joogassa kulkevat venyttely ja rentoutuminen. Ne ovat saaneet minut pitämään lajista. Venyttely ajan kanssa opettajan ohjeiden mukaan on ihanaa. Vaikka olen tehnyt liikkeitä myös kotona, ei lopputulos, eli rentoutumisen taso, ole ollenkaan sama asia. Kotona vilkuilen koko ajan ohjeita ja liikkeet menee välillä sinne päin. Joogatunnilla opettajan ohjeiden mukaan venytellessä ollaan vaan ja joogaillaan, pois rasittavat aatteet päältä riisutaan.

Rakennetaan pesä!

Ensimmäinen äitiyslomaviikko on lopuillaan. Päivät ovat tuntuneet yllättävän pitkiltä. Ensimmäisen lomaviikon aikana olen pyyhkinyt pölyt jo moneen kertaan, siivonnut jääkaapin, leiponut pakastimeen, pyykännyt ja järjestänyt paikkoja vauvaa varten. Pötkystä odottavat kaapissa jo ihan omat vaatteet silitettyinä ja hoitopöytäkin odottaa valmiina hoidettavaansa entisen vierashuoneen nurkassa.

On ihanaa, kun on aikaa järjestellä kotia uutta perheenjäsentä varten. Toisaalta jynssääminen on turhaa, koska pieni vauva erottaa väreistä aluksi vain punaisen ja keltaisen - ei pölyjä hyllyn päältä. Hän ei myöskään ymmärrä, onko jääkaappi järjestyksessä vai ei. Oppaiden mukaan vauvalle on ensimmäisinä kuukausina tärkeintä riittävä maito ja kuivat vaatteet. En silti halua, että vauvamme joutuu asumaan liassa. Kai äidinrakkaus tai hormonit saavat aikaan sen, että haluaa koko kodin kiiltävän pientä vauvaa varten.

Olen kuullut kutsuttavan moista tavaroiden organisointia pesänrakennusvietiksi. Sitäpä se onkin. Olimme viikko sitten kyläilemässä vanhempieni luona ja ompelimme äitini kanssa vauvalle pinnasänkyyn reunusta. Tuttavaperheen neljävuotias pikkupoika ihmetteli aluksi, mitä teemme. Tovin ihmettelyn jälkeen hän oivalsi ja totesi, että kyllähän vauva tarvitsee pesän.

Ajatus pinnasängystä pesänä on suloinen: se on turvallinen ja lämpöinen paikka, jossa pieni ihmisen alku on suojassa kylmältä maailmalta. Toki laajemmin ajateltuna koko kotimme on sellainen. Ainakin nyt, kun pölypunkit eivät pääse vauvaamme puraisemaan.

Erilainen loma

Tänään on historiallinen päivä sekä globaalisti että minulle henkilökohtaisesti. Päivä jää maailman historiaan, koska tänään alkaa Vancouverin olympialaiset. Henkilökohtaisesti tämä päivä on minulle tärkeä, koska tänään alkoi virallisesti äitiysloma. Seuraavat pari viikkoa on hyvää treeniä kevään valvomisia ajatellen yöaikaan tulevia olympialaisia tuijottaessa.

Jos olen järkevä, jätän osan kisoista väliin ja nukun varastoon. Näin viisaammat ja kokeneemmat ovat minua opastaneet äitiyden tiellä. Kieltämättä vihje kuulostaa järkevältä. Tosin olen alkanut uskomaan myyttiin luontoäidin opeista. Olen heräillyt viime aikoina melko paljon öisin. Taas minua viisaammat ja kokeneemmat tietävät, mistä valvominen johtuu. Luontoäiti se treenaa tulevaa äitiä yövalvomisia varten.

Odotan tulevia lomapäiviä. Aion nauttia niistä ennen synnytystä ja synnytyksen jälkeen. Odotan jo, että pääsen keväällä aurinkoisille vaunulenkeille ja saan hellitellä pientä. Odotan kiireettömyyttä ja hetkiä, jotka täyttyvät vauvan jokelluksesta ja riemun kiljahduksista. Minua viisaammat ja kokeneemmat ovat sitä mieltä, ettei äitiysloma ole mitään oikeaa lomaa. Äitiyslomalla ei voi kuulemma rentoutua, koska lapset itkettävät, valvovat eikä aikaa jää itselle. Minulle äitiysloma on erilaista lomaa.

Mielestäni äitiysloma on pitkä aktiiviloma. En kuvittele rentoutuvani kesällä päiväkausia rannalla. Minulla on realistinen käsitys siitä, mitä päiväni tulevat olemaan: ne täyttyvät kotitöistä, itkusta ja kakkavaipoista. Ohjelmaa ei siis tule puuttumaan. Silti pidän sitä erilaisena aikana verrattuna siihen tavanomaiseen arkeen, jota olen tottunut viettämään. Minusta loman ei tarvitse olla löhöilyä, sen pitää olla jotakin erilaista verrattuna totuttuun arkeen.

Äitiyslomani ajoittuu virallisesti helmikuusta jouluun. Toivon, että kesä olisi lämmin ja vähäluminen. Vauva on silloin jo sen verran iso, että voimme tehdä koko perheen kanssa pieniä retkiä ja ulkoilla. Toivon hyviä säitä ensi kesälle - niitä ei minua viisaammat ja kokeneemmatkaan tiedä etukäteen. Niin kuin ei sitäkään, montako mitalia Suomi saa olympialaisissa.

Jouluista odotusta

Tämä joulu on ollut odotuksen juhlaa: vauva on tehnyt juhlasta jotenkin aiempaa herkemmän. Välillä mielessä on piipahtanut myös ensi joulu. En ole malttanut olla kuvittelematta millaista joulu on oman lapsen kanssa.

Tänä jouluna on eletty viimeistä aikuisten joulua pitkään aikaan. Asiassa on sekä huonot että hyvät puolet: jos en sorru yltiöpäiseen kulutushysteriaan vielä ensi vuonna, sorrun siihen luultavasti jo seuraavana. Jouluna 2011 pienoinen osaa tahtoa luultavasti jo ainakin jotakin itse. Toivon lapsellani olevan samanlainen maku kuin kummitytölläni reilun vuoden iässä. Hänen ensimmäinen joululahjatoiveensa kummitädiltä oli leipää, lanttua ja porkkanaa. Tuollaiseen kulutushysteriaan voisin vaikka sortuakin, hyvällä omalla tunnolla.

Voin vannoa, ettei lapsellani tule olemaan yhtään Hello Kitty tai Spiderman -krääsää lelukopassaan tai vaatekaapissaan. Tämän toiveen toteuttaminen voi onnistuakin. Todennäköisesti parin kolmen vuoden päästä pikkutyttöjen ja poikien päät ovat pehmenneet joillekin muille tosi söpöille ja älyttömän kalliille hömppäkrääsälle. Olen huomannut (jo nyt), että lasten tavaroiden ympärillä pyörii miljoonabisnes.

Hyvä puoli viimeisessä aikuisten joulussa on lasten jouluilon palaaminen joulunviettoomme. Ei ole niin kovinkaan monta vuotta siitä kun pikkusisareni uskoivat Joulupukkiin. Nuo joulut olivat täynnä iloa, jännitystä ja yhdessäoloa. Toki noita kaikkia mahtuu aikuistenkin jouluun, mutta niiden laatu on erilaista, jotenkin tylsempää. Jokainen meistä itsekin muistaa jännityksen avatessaan paketteja. Ehkäpä saan maistaa uudelleen tuota jännityksen tunnetta seuraavina vuosina lapseni kanssa. Kumpaahan silloin jännittää enemmän, äitiä vai lasta?

Nöf-nöf!

Tiedän, mistä kahdesta asiasta vuoden 2009 historian kirjoihin tullaan kirjoittamaan: vaalirahakohusta ja sikainfluenssasta(H1N1). Edellistä olen pohtinut työssäni, jälkimmäinen tuli konkreettisesti tutuksi muutama viikko sitten.

Heräsin eräänä aamuna tukkoiseen oloon, jota korosti paine rinnassa. Olin juuri tullut työmatkalta sekä kuullut mummoni siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Olin pihalla kuin lumiukko. En tiennyt, olinko sairas, reissusta väsynyt vai pelkästään surullinen. Varmaa oli vain, että olin raskaana. Kyseiset oireet eivät väsymystä lukuun ottamatta kuulu tietääkseni raskauden oireisiin. Raskaus lisäsi huolta, koska Suomessa jylläävän H1N1 -epidemian on todettu aiheuttavan vauvalle vaarallisia jälkitauteja.

Samaisena päivänä kotikaupungissamme aloitettiin H1N1 -rokotteiden pistäminen riskiryhmille, johon siis kuulun raskauden vuoksi. Minulla oli joitakin sikainfluenssaan kuuluvia oireita, mutta ei kuumetta. Facebook oli päivän mittaan kertonut minulle monien edellisenä viikonloppuna työmatkalla tapaamieni ihmisten sairastuneen. Viikonlopun aikana olin hysteerisesti pessyt ja desifioinut käsiä. Nyt näytti siltä, että saippualla ja desifiointiaineella läträäminen oli ollut turhaa.

Olin lähes vakuuttnut siitä, että minulla oli sikainfluenssa. Soitin terveyskeskuksen neuvovaan puhelimeen, koska en tiennyt, otanko rokotteen vai en. Emmin ensin rokotteen ottamista, mutta päädyin hakemaan piikin ihan vain varmuuden vuoksi, jos minulla olisikin aivan tavallinen flunssa. Terveyskeskuksessa sanottiin, että rokotteen voi ottaa, mikäli ei ole kuumetta. Sairaanhoitajan mielestä rokote ei ainakaan pahenna asiaa.

Sain rokotteen noin klo 18.30 ja klo 19.30 kuumemittari ilmoitti lämmökseni 38 astetta. Seuraava yö oli tuskainen: ääni lähti samalla kuin kuume nousi. Lihaskipu yltyi koko kropassa ja käsi kipeytyi rokotteen kohdalta. Olin varma, että minulla on kaikki "aidot" sikainfluenssan oireet sekä myös sen feikimmän taudin oireet, joita voi tulla pelkästä rokotteesta.

Seuraavana päivänä olin vielä sekavampi kuin edellisenä päivänä. Lisäksi olin peloissani vauvan vuoksi. Olin menettänyt ääneni, joten käskytin mieheni soittamaan uudelleen terveyskeskukseen. Vaikka olin saanut rokotteen, minulle määrättiin myös H1N1:een pureva Tamiflu. Tuona päivänä minulle kerrottiin, että rokote vaikuttaa vasta kahden viikon kuluttua. Sain lääkityksen, koska minulla oli ollut H1N1:n oireita jo ennen rokotetta. Minua ei testattu sen tarkemmin, vaan sain reseptin puhelimessa. Tamiflu auttoi ja tervehdyin muutamassa päivässä.

Media on uutisoinut sikainfluenssaan liittyvistä asioista ahkarasti, agressiivisesti ja sensaatiohakuisesti. Mielenkiintoista on, että en ole törmännyt missään artikkeleihin, jossa selvitettäisiin, mitä pitäisi tehdä sen jälkeen, jos odottava äiti sairastaa taudin. Minulla oli huoli rokotteen ja lääkityksen vaikutuksesta vauvaan ja sain onneksi neuvolaan ylimääräisen ajan. Vauvan sydänäänet olivat normaalit ja helpotus virtasi aaltona lävitseni.

Tänä päivänä uutiset kertoivat epidemian olevan laantumassa Suomessa. (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/11/1002625)
Mediassa se tietää uusia otsikoita vaalirahakohusta. Niitä odotellessa nautin terveistä päivistä.

Surua ja epänormaaleja ihmisiä

Viimeisestä blogimerkinnästä on kuukauden päivät. Kuukauteen mahtuu tämän odottavan äidin elämässä työkiireitä, todennäköinen sikainfluenssa ja suuri suru, rakkaan mummoni siirtyminen ajasta iäisyyteen.

Olen kohdannut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni läheisen ihmisen poismenon. Elämältä on ihmeellinen heitto, että mummon kuolema sattui raskausajalleni. Elämän kiertokulku on konkretisoitunut viime viikkoina: toinen on lähtenyt ja toinen on valmistumassa tähän maailmaan, tähän elämään.

Surusta huolimatta uusi ihmisen alku on jatkanut kasvuaan. Vauvan liikkeet ovat voimistuneet ja tulokas on saanut uuden tekonimenkin. Hän on nyt Pikku Pötkynen. Pikku Pötkynen taitaa periä jalkapalloa ja painimista nuorena harrastaneen isänsä geenit. Ainakin masussa tuntuvat liikkeet antavat vahvoja viitteitä liikunnallisesta tulokkaasta.

Kävimme rakenneultrassa, jossa selvisi, että vauva kehittyy ikäisensä sikiön tahdissa. Painoa hänellä oli tuolloin noin 400 grammaa. On ihmeellinen tunne, kun toinen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kotikaupungissamme ei kerrota enää lapsen sukupuolta etukäteen. Tärkeämpää olikin saada tietä, että sydämen ja aivojen rakanne ovat sellaisia kuin pitääkin.

Rakanneultrassa ei siis havaittu lapsessa mitään poikkeavaa. Kaikkea ei kuitenkaan rakenneultrakaan kerro. Useimmat vammat selviävät vasta aikuisiällä. Luin juuri jostakin, että 80 % vammaisista on syntynyt terveinä. Yleinen mantra odottavien vanhempien ja läheisten suusta kuultuna on: "Ihan sama kumpi se on, kunhan on terve". Pohdimme tämän sanonnan merkitystä yhtenä iltana mieheni kanssa ennen nukahtamistamme. Entä jos lapsella olisikin jokin kehitysviivästymä tai -vamma? Eikö hänellä olisi oikeutta ihmisarvoiseen elämään? Terveenä elämä voi olla helpompaa, mutta ihmisarvoista sen kuuluu olla kaikille. Kyse on paitsi yhteiskunnan asenteesta, myös yksittäisten ihmisten asenteista ja suhtautumisesta.

Ennen nukahtamista, esitin miehelleni toisen kysymyksen: kuka meistä on oikein normaali? Jokainen meistä on erilainen. Ei ole olemassa normaalin ihmisen prototyyppiä, vaikka tämä yhteiskunta onkin yritetty rakantaa jonkin tyyppisille keskivertoihmisille. Suureksi helpotuksekseni mieheni totesi pohtineensa samaa.

Olipa Pieni Pötkynen millainen tahansa, häntä rakastetaan juuri sellaisena kun hän on. Vammaisen lapsen kasvattaminen on varmasti haastavampaa kuin "terveen", mutta kasvusta ja uuden oppimista jaksaa silloin iloita varmasti kaksin verroin. Mikään ei ole itsestään selvää, ei terveenä syntyminen, eikä edes elämä.

Pinttyneistä tavoista pieniin ihmeisiin

Pieni ihminen omassa vuokrayksiössään saa ihmeitä aikaan äidin korvien välissä, koko kehossa sekä joissakin pinttyneissä tavoissa.

Olen huomannut, että hiukseni ovat vahvistuneet ja suoristuneet. Voin nykyisin mennä jopa ulos suoristamatta tukkaani ja näyttämättä variksenpelättimeltä. Se on ehdottomasti hyvä asia, koska olen ollut tavallista väsyneempi, joten en jaksa hiuksia aina entiseen malliin ehostella. Väsymyksen lisäksi minua pissattaa ja janottaa aivan koko ajan. Luin jostain, että nuo oireet voivat olla merkki raskausdiabeteksestä, mutta kuuluvat myös normaaleihin raskausoireisiin.

Minulla ei ole mitään omituisia mielitekoja ruuan suhteen, mutta olen laajentanut ruokavaliotani myös punaiseen lihaan ja maitoon. Vauva voisi kasvaa täysin normaalisti myös kasvispainotteisella ruokavaliolla ja kanalla, mutta ajattelinpa pelata raudan saannin varman päälle. Aikuisten oikeasti perimmäinen syy ei johdu lainkaan raskaudestani vaan lapsen isästä. Joustan hänen vuokseen, koska yhteisten ruokien tekeminen on näin paljon helpompaa. Syön edelleenkin vain vähän sikaa ja nautaa, koska pakastimme on pullollaan syksyn hirveä, joka on täyttä luomua.

Maidon juonti on vaatinut opettelua, koska en ole juonut maitoa kymmeneen vuoteen. Alussa pelkkä hajukin ällötti, mutta pakotin itseni opettelemaan uudelleen maidon juontiin. Odottavan äidin täytyy saada maitoa noin 900 mg päivässä, joka tulee täyteen 3-4 lasista maitoa ja parista palasta juustoa. Maito maistuu päivä päivältä paremmalta. Maidon juomisen uudelleen opetteleminen on yksi niistä ihmeistä, joka on tapahtunut korvieni välissä. Lopetin lukiossa maidon juomisen, koska luulin olevani sille allerginen. Nyt minulla ei tule mitään oireita, vaikka niitä kymmenen vuotta sitten oli.

Myös tuolla pienessä yksiössä tapahtuu jotain ihmeellistä ja ihanaa: siitä kertoo parhaillaan pienet kuplat ja kutittavat tuntemukset.