Tämä joulu on ollut odotuksen juhlaa: vauva on tehnyt juhlasta jotenkin aiempaa herkemmän. Välillä mielessä on piipahtanut myös ensi joulu. En ole malttanut olla kuvittelematta millaista joulu on oman lapsen kanssa.
Tänä jouluna on eletty viimeistä aikuisten joulua pitkään aikaan. Asiassa on sekä huonot että hyvät puolet: jos en sorru yltiöpäiseen kulutushysteriaan vielä ensi vuonna, sorrun siihen luultavasti jo seuraavana. Jouluna 2011 pienoinen osaa tahtoa luultavasti jo ainakin jotakin itse. Toivon lapsellani olevan samanlainen maku kuin kummitytölläni reilun vuoden iässä. Hänen ensimmäinen joululahjatoiveensa kummitädiltä oli leipää, lanttua ja porkkanaa. Tuollaiseen kulutushysteriaan voisin vaikka sortuakin, hyvällä omalla tunnolla.
Voin vannoa, ettei lapsellani tule olemaan yhtään Hello Kitty tai Spiderman -krääsää lelukopassaan tai vaatekaapissaan. Tämän toiveen toteuttaminen voi onnistuakin. Todennäköisesti parin kolmen vuoden päästä pikkutyttöjen ja poikien päät ovat pehmenneet joillekin muille tosi söpöille ja älyttömän kalliille hömppäkrääsälle. Olen huomannut (jo nyt), että lasten tavaroiden ympärillä pyörii miljoonabisnes.
Hyvä puoli viimeisessä aikuisten joulussa on lasten jouluilon palaaminen joulunviettoomme. Ei ole niin kovinkaan monta vuotta siitä kun pikkusisareni uskoivat Joulupukkiin. Nuo joulut olivat täynnä iloa, jännitystä ja yhdessäoloa. Toki noita kaikkia mahtuu aikuistenkin jouluun, mutta niiden laatu on erilaista, jotenkin tylsempää. Jokainen meistä itsekin muistaa jännityksen avatessaan paketteja. Ehkäpä saan maistaa uudelleen tuota jännityksen tunnetta seuraavina vuosina lapseni kanssa. Kumpaahan silloin jännittää enemmän, äitiä vai lasta?
maanantai 28. joulukuuta 2009
maanantai 23. marraskuuta 2009
Nöf-nöf!
Tiedän, mistä kahdesta asiasta vuoden 2009 historian kirjoihin tullaan kirjoittamaan: vaalirahakohusta ja sikainfluenssasta(H1N1). Edellistä olen pohtinut työssäni, jälkimmäinen tuli konkreettisesti tutuksi muutama viikko sitten.
Heräsin eräänä aamuna tukkoiseen oloon, jota korosti paine rinnassa. Olin juuri tullut työmatkalta sekä kuullut mummoni siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Olin pihalla kuin lumiukko. En tiennyt, olinko sairas, reissusta väsynyt vai pelkästään surullinen. Varmaa oli vain, että olin raskaana. Kyseiset oireet eivät väsymystä lukuun ottamatta kuulu tietääkseni raskauden oireisiin. Raskaus lisäsi huolta, koska Suomessa jylläävän H1N1 -epidemian on todettu aiheuttavan vauvalle vaarallisia jälkitauteja.
Samaisena päivänä kotikaupungissamme aloitettiin H1N1 -rokotteiden pistäminen riskiryhmille, johon siis kuulun raskauden vuoksi. Minulla oli joitakin sikainfluenssaan kuuluvia oireita, mutta ei kuumetta. Facebook oli päivän mittaan kertonut minulle monien edellisenä viikonloppuna työmatkalla tapaamieni ihmisten sairastuneen. Viikonlopun aikana olin hysteerisesti pessyt ja desifioinut käsiä. Nyt näytti siltä, että saippualla ja desifiointiaineella läträäminen oli ollut turhaa.
Olin lähes vakuuttnut siitä, että minulla oli sikainfluenssa. Soitin terveyskeskuksen neuvovaan puhelimeen, koska en tiennyt, otanko rokotteen vai en. Emmin ensin rokotteen ottamista, mutta päädyin hakemaan piikin ihan vain varmuuden vuoksi, jos minulla olisikin aivan tavallinen flunssa. Terveyskeskuksessa sanottiin, että rokotteen voi ottaa, mikäli ei ole kuumetta. Sairaanhoitajan mielestä rokote ei ainakaan pahenna asiaa.
Sain rokotteen noin klo 18.30 ja klo 19.30 kuumemittari ilmoitti lämmökseni 38 astetta. Seuraava yö oli tuskainen: ääni lähti samalla kuin kuume nousi. Lihaskipu yltyi koko kropassa ja käsi kipeytyi rokotteen kohdalta. Olin varma, että minulla on kaikki "aidot" sikainfluenssan oireet sekä myös sen feikimmän taudin oireet, joita voi tulla pelkästä rokotteesta.
Seuraavana päivänä olin vielä sekavampi kuin edellisenä päivänä. Lisäksi olin peloissani vauvan vuoksi. Olin menettänyt ääneni, joten käskytin mieheni soittamaan uudelleen terveyskeskukseen. Vaikka olin saanut rokotteen, minulle määrättiin myös H1N1:een pureva Tamiflu. Tuona päivänä minulle kerrottiin, että rokote vaikuttaa vasta kahden viikon kuluttua. Sain lääkityksen, koska minulla oli ollut H1N1:n oireita jo ennen rokotetta. Minua ei testattu sen tarkemmin, vaan sain reseptin puhelimessa. Tamiflu auttoi ja tervehdyin muutamassa päivässä.
Media on uutisoinut sikainfluenssaan liittyvistä asioista ahkarasti, agressiivisesti ja sensaatiohakuisesti. Mielenkiintoista on, että en ole törmännyt missään artikkeleihin, jossa selvitettäisiin, mitä pitäisi tehdä sen jälkeen, jos odottava äiti sairastaa taudin. Minulla oli huoli rokotteen ja lääkityksen vaikutuksesta vauvaan ja sain onneksi neuvolaan ylimääräisen ajan. Vauvan sydänäänet olivat normaalit ja helpotus virtasi aaltona lävitseni.
Tänä päivänä uutiset kertoivat epidemian olevan laantumassa Suomessa. (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/11/1002625)
Mediassa se tietää uusia otsikoita vaalirahakohusta. Niitä odotellessa nautin terveistä päivistä.
Heräsin eräänä aamuna tukkoiseen oloon, jota korosti paine rinnassa. Olin juuri tullut työmatkalta sekä kuullut mummoni siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Olin pihalla kuin lumiukko. En tiennyt, olinko sairas, reissusta väsynyt vai pelkästään surullinen. Varmaa oli vain, että olin raskaana. Kyseiset oireet eivät väsymystä lukuun ottamatta kuulu tietääkseni raskauden oireisiin. Raskaus lisäsi huolta, koska Suomessa jylläävän H1N1 -epidemian on todettu aiheuttavan vauvalle vaarallisia jälkitauteja.
Samaisena päivänä kotikaupungissamme aloitettiin H1N1 -rokotteiden pistäminen riskiryhmille, johon siis kuulun raskauden vuoksi. Minulla oli joitakin sikainfluenssaan kuuluvia oireita, mutta ei kuumetta. Facebook oli päivän mittaan kertonut minulle monien edellisenä viikonloppuna työmatkalla tapaamieni ihmisten sairastuneen. Viikonlopun aikana olin hysteerisesti pessyt ja desifioinut käsiä. Nyt näytti siltä, että saippualla ja desifiointiaineella läträäminen oli ollut turhaa.
Olin lähes vakuuttnut siitä, että minulla oli sikainfluenssa. Soitin terveyskeskuksen neuvovaan puhelimeen, koska en tiennyt, otanko rokotteen vai en. Emmin ensin rokotteen ottamista, mutta päädyin hakemaan piikin ihan vain varmuuden vuoksi, jos minulla olisikin aivan tavallinen flunssa. Terveyskeskuksessa sanottiin, että rokotteen voi ottaa, mikäli ei ole kuumetta. Sairaanhoitajan mielestä rokote ei ainakaan pahenna asiaa.
Sain rokotteen noin klo 18.30 ja klo 19.30 kuumemittari ilmoitti lämmökseni 38 astetta. Seuraava yö oli tuskainen: ääni lähti samalla kuin kuume nousi. Lihaskipu yltyi koko kropassa ja käsi kipeytyi rokotteen kohdalta. Olin varma, että minulla on kaikki "aidot" sikainfluenssan oireet sekä myös sen feikimmän taudin oireet, joita voi tulla pelkästä rokotteesta.
Seuraavana päivänä olin vielä sekavampi kuin edellisenä päivänä. Lisäksi olin peloissani vauvan vuoksi. Olin menettänyt ääneni, joten käskytin mieheni soittamaan uudelleen terveyskeskukseen. Vaikka olin saanut rokotteen, minulle määrättiin myös H1N1:een pureva Tamiflu. Tuona päivänä minulle kerrottiin, että rokote vaikuttaa vasta kahden viikon kuluttua. Sain lääkityksen, koska minulla oli ollut H1N1:n oireita jo ennen rokotetta. Minua ei testattu sen tarkemmin, vaan sain reseptin puhelimessa. Tamiflu auttoi ja tervehdyin muutamassa päivässä.
Media on uutisoinut sikainfluenssaan liittyvistä asioista ahkarasti, agressiivisesti ja sensaatiohakuisesti. Mielenkiintoista on, että en ole törmännyt missään artikkeleihin, jossa selvitettäisiin, mitä pitäisi tehdä sen jälkeen, jos odottava äiti sairastaa taudin. Minulla oli huoli rokotteen ja lääkityksen vaikutuksesta vauvaan ja sain onneksi neuvolaan ylimääräisen ajan. Vauvan sydänäänet olivat normaalit ja helpotus virtasi aaltona lävitseni.
Tänä päivänä uutiset kertoivat epidemian olevan laantumassa Suomessa. (http://www.mtv3.fi/uutiset/kotimaa.shtml/arkistot/kotimaa/2009/11/1002625)
Mediassa se tietää uusia otsikoita vaalirahakohusta. Niitä odotellessa nautin terveistä päivistä.
tiistai 17. marraskuuta 2009
Surua ja epänormaaleja ihmisiä
Viimeisestä blogimerkinnästä on kuukauden päivät. Kuukauteen mahtuu tämän odottavan äidin elämässä työkiireitä, todennäköinen sikainfluenssa ja suuri suru, rakkaan mummoni siirtyminen ajasta iäisyyteen.
Olen kohdannut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni läheisen ihmisen poismenon. Elämältä on ihmeellinen heitto, että mummon kuolema sattui raskausajalleni. Elämän kiertokulku on konkretisoitunut viime viikkoina: toinen on lähtenyt ja toinen on valmistumassa tähän maailmaan, tähän elämään.
Surusta huolimatta uusi ihmisen alku on jatkanut kasvuaan. Vauvan liikkeet ovat voimistuneet ja tulokas on saanut uuden tekonimenkin. Hän on nyt Pikku Pötkynen. Pikku Pötkynen taitaa periä jalkapalloa ja painimista nuorena harrastaneen isänsä geenit. Ainakin masussa tuntuvat liikkeet antavat vahvoja viitteitä liikunnallisesta tulokkaasta.
Kävimme rakenneultrassa, jossa selvisi, että vauva kehittyy ikäisensä sikiön tahdissa. Painoa hänellä oli tuolloin noin 400 grammaa. On ihmeellinen tunne, kun toinen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kotikaupungissamme ei kerrota enää lapsen sukupuolta etukäteen. Tärkeämpää olikin saada tietä, että sydämen ja aivojen rakanne ovat sellaisia kuin pitääkin.
Rakanneultrassa ei siis havaittu lapsessa mitään poikkeavaa. Kaikkea ei kuitenkaan rakenneultrakaan kerro. Useimmat vammat selviävät vasta aikuisiällä. Luin juuri jostakin, että 80 % vammaisista on syntynyt terveinä. Yleinen mantra odottavien vanhempien ja läheisten suusta kuultuna on: "Ihan sama kumpi se on, kunhan on terve". Pohdimme tämän sanonnan merkitystä yhtenä iltana mieheni kanssa ennen nukahtamistamme. Entä jos lapsella olisikin jokin kehitysviivästymä tai -vamma? Eikö hänellä olisi oikeutta ihmisarvoiseen elämään? Terveenä elämä voi olla helpompaa, mutta ihmisarvoista sen kuuluu olla kaikille. Kyse on paitsi yhteiskunnan asenteesta, myös yksittäisten ihmisten asenteista ja suhtautumisesta.
Ennen nukahtamista, esitin miehelleni toisen kysymyksen: kuka meistä on oikein normaali? Jokainen meistä on erilainen. Ei ole olemassa normaalin ihmisen prototyyppiä, vaikka tämä yhteiskunta onkin yritetty rakantaa jonkin tyyppisille keskivertoihmisille. Suureksi helpotuksekseni mieheni totesi pohtineensa samaa.
Olipa Pieni Pötkynen millainen tahansa, häntä rakastetaan juuri sellaisena kun hän on. Vammaisen lapsen kasvattaminen on varmasti haastavampaa kuin "terveen", mutta kasvusta ja uuden oppimista jaksaa silloin iloita varmasti kaksin verroin. Mikään ei ole itsestään selvää, ei terveenä syntyminen, eikä edes elämä.
Olen kohdannut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni läheisen ihmisen poismenon. Elämältä on ihmeellinen heitto, että mummon kuolema sattui raskausajalleni. Elämän kiertokulku on konkretisoitunut viime viikkoina: toinen on lähtenyt ja toinen on valmistumassa tähän maailmaan, tähän elämään.
Surusta huolimatta uusi ihmisen alku on jatkanut kasvuaan. Vauvan liikkeet ovat voimistuneet ja tulokas on saanut uuden tekonimenkin. Hän on nyt Pikku Pötkynen. Pikku Pötkynen taitaa periä jalkapalloa ja painimista nuorena harrastaneen isänsä geenit. Ainakin masussa tuntuvat liikkeet antavat vahvoja viitteitä liikunnallisesta tulokkaasta.
Kävimme rakenneultrassa, jossa selvisi, että vauva kehittyy ikäisensä sikiön tahdissa. Painoa hänellä oli tuolloin noin 400 grammaa. On ihmeellinen tunne, kun toinen on niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Kotikaupungissamme ei kerrota enää lapsen sukupuolta etukäteen. Tärkeämpää olikin saada tietä, että sydämen ja aivojen rakanne ovat sellaisia kuin pitääkin.
Rakanneultrassa ei siis havaittu lapsessa mitään poikkeavaa. Kaikkea ei kuitenkaan rakenneultrakaan kerro. Useimmat vammat selviävät vasta aikuisiällä. Luin juuri jostakin, että 80 % vammaisista on syntynyt terveinä. Yleinen mantra odottavien vanhempien ja läheisten suusta kuultuna on: "Ihan sama kumpi se on, kunhan on terve". Pohdimme tämän sanonnan merkitystä yhtenä iltana mieheni kanssa ennen nukahtamistamme. Entä jos lapsella olisikin jokin kehitysviivästymä tai -vamma? Eikö hänellä olisi oikeutta ihmisarvoiseen elämään? Terveenä elämä voi olla helpompaa, mutta ihmisarvoista sen kuuluu olla kaikille. Kyse on paitsi yhteiskunnan asenteesta, myös yksittäisten ihmisten asenteista ja suhtautumisesta.
Ennen nukahtamista, esitin miehelleni toisen kysymyksen: kuka meistä on oikein normaali? Jokainen meistä on erilainen. Ei ole olemassa normaalin ihmisen prototyyppiä, vaikka tämä yhteiskunta onkin yritetty rakantaa jonkin tyyppisille keskivertoihmisille. Suureksi helpotuksekseni mieheni totesi pohtineensa samaa.
Olipa Pieni Pötkynen millainen tahansa, häntä rakastetaan juuri sellaisena kun hän on. Vammaisen lapsen kasvattaminen on varmasti haastavampaa kuin "terveen", mutta kasvusta ja uuden oppimista jaksaa silloin iloita varmasti kaksin verroin. Mikään ei ole itsestään selvää, ei terveenä syntyminen, eikä edes elämä.
torstai 15. lokakuuta 2009
Pinttyneistä tavoista pieniin ihmeisiin
Pieni ihminen omassa vuokrayksiössään saa ihmeitä aikaan äidin korvien välissä, koko kehossa sekä joissakin pinttyneissä tavoissa.
Olen huomannut, että hiukseni ovat vahvistuneet ja suoristuneet. Voin nykyisin mennä jopa ulos suoristamatta tukkaani ja näyttämättä variksenpelättimeltä. Se on ehdottomasti hyvä asia, koska olen ollut tavallista väsyneempi, joten en jaksa hiuksia aina entiseen malliin ehostella. Väsymyksen lisäksi minua pissattaa ja janottaa aivan koko ajan. Luin jostain, että nuo oireet voivat olla merkki raskausdiabeteksestä, mutta kuuluvat myös normaaleihin raskausoireisiin.
Minulla ei ole mitään omituisia mielitekoja ruuan suhteen, mutta olen laajentanut ruokavaliotani myös punaiseen lihaan ja maitoon. Vauva voisi kasvaa täysin normaalisti myös kasvispainotteisella ruokavaliolla ja kanalla, mutta ajattelinpa pelata raudan saannin varman päälle. Aikuisten oikeasti perimmäinen syy ei johdu lainkaan raskaudestani vaan lapsen isästä. Joustan hänen vuokseen, koska yhteisten ruokien tekeminen on näin paljon helpompaa. Syön edelleenkin vain vähän sikaa ja nautaa, koska pakastimme on pullollaan syksyn hirveä, joka on täyttä luomua.
Maidon juonti on vaatinut opettelua, koska en ole juonut maitoa kymmeneen vuoteen. Alussa pelkkä hajukin ällötti, mutta pakotin itseni opettelemaan uudelleen maidon juontiin. Odottavan äidin täytyy saada maitoa noin 900 mg päivässä, joka tulee täyteen 3-4 lasista maitoa ja parista palasta juustoa. Maito maistuu päivä päivältä paremmalta. Maidon juomisen uudelleen opetteleminen on yksi niistä ihmeistä, joka on tapahtunut korvieni välissä. Lopetin lukiossa maidon juomisen, koska luulin olevani sille allerginen. Nyt minulla ei tule mitään oireita, vaikka niitä kymmenen vuotta sitten oli.
Myös tuolla pienessä yksiössä tapahtuu jotain ihmeellistä ja ihanaa: siitä kertoo parhaillaan pienet kuplat ja kutittavat tuntemukset.
Olen huomannut, että hiukseni ovat vahvistuneet ja suoristuneet. Voin nykyisin mennä jopa ulos suoristamatta tukkaani ja näyttämättä variksenpelättimeltä. Se on ehdottomasti hyvä asia, koska olen ollut tavallista väsyneempi, joten en jaksa hiuksia aina entiseen malliin ehostella. Väsymyksen lisäksi minua pissattaa ja janottaa aivan koko ajan. Luin jostain, että nuo oireet voivat olla merkki raskausdiabeteksestä, mutta kuuluvat myös normaaleihin raskausoireisiin.
Minulla ei ole mitään omituisia mielitekoja ruuan suhteen, mutta olen laajentanut ruokavaliotani myös punaiseen lihaan ja maitoon. Vauva voisi kasvaa täysin normaalisti myös kasvispainotteisella ruokavaliolla ja kanalla, mutta ajattelinpa pelata raudan saannin varman päälle. Aikuisten oikeasti perimmäinen syy ei johdu lainkaan raskaudestani vaan lapsen isästä. Joustan hänen vuokseen, koska yhteisten ruokien tekeminen on näin paljon helpompaa. Syön edelleenkin vain vähän sikaa ja nautaa, koska pakastimme on pullollaan syksyn hirveä, joka on täyttä luomua.
Maidon juonti on vaatinut opettelua, koska en ole juonut maitoa kymmeneen vuoteen. Alussa pelkkä hajukin ällötti, mutta pakotin itseni opettelemaan uudelleen maidon juontiin. Odottavan äidin täytyy saada maitoa noin 900 mg päivässä, joka tulee täyteen 3-4 lasista maitoa ja parista palasta juustoa. Maito maistuu päivä päivältä paremmalta. Maidon juomisen uudelleen opetteleminen on yksi niistä ihmeistä, joka on tapahtunut korvieni välissä. Lopetin lukiossa maidon juomisen, koska luulin olevani sille allerginen. Nyt minulla ei tule mitään oireita, vaikka niitä kymmenen vuotta sitten oli.
Myös tuolla pienessä yksiössä tapahtuu jotain ihmeellistä ja ihanaa: siitä kertoo parhaillaan pienet kuplat ja kutittavat tuntemukset.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Hössötän – olen siis olemassa
Hössötän – olen siis olemassa
Vauvauutinen alkaa olla pikku hiljaa julkista tietoa. Sinänsä se ei haittaa, koska raskaus alkaa jo näkyä. Minusta tuntuu, että vauva kasvaa nyt hirmuista vauhtia. Raskauskalentereiden mukaan hän on nyt n. 13.- 15 cm pitkä pötkö. Vielä en tunne vauvelin liikkeitä, mutta kenties sekin tapahtuu lähiaikoina.
Olen yrittänyt olla hössöttämättä vielä vauvasta, mutta tänään haksahdin. Kiertelin kirppiksellä ja löysin ihania ja hyvässä kunnossa olevia vauvanvaatteita. Niinhän siinä sitten kävi, että ne lähtivät mukaani. Haksahdus kustansi onneksi vain neljä euroa. On jotenkin järjen vastaista, että pidän liikaa hössöttämistä pahana. Se johtuu pelosta ja lievästä taikauskosta: jos hössötän jo tässä vaiheessa, jotain pahaa tapahtuu vauvalle. Hössötän kuitenkin, vaikken halua. Ehkäpä on niin, että hössättäminen on osa äidiksi tulemista ja sille pitää antaa sijaa. Se on ikään kuin onnen jakamisen ja unelmoinnin sekoittamista.
Hankintojen lisäksi hössöttäminen konkretisoituu uuden tulokkaan nimien pohdiskeluna. Ennen raskaaksi tulemista leikittelin usein tulevien lapsieni nimivaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja oli lukuisia molemmille sukupuolille. Nyt kun on tosi kyseessä, tehtävä on paljon vaikeampi. Osa aiemmista vaihtoehdoista kuulostaa edelleenkin hyviltä korvaani, osa taas kamalilta. Nimen valinnassa vaikeinta on vastuu – lapsihan tulee kantamaan meidän valitsemaa nimeä koko elämänsä. Ellemme tee sitten jotain niin kamalaa päätöstä, että hän päättää sen vaihtaa. Kaikesta vaikeudesta huolimatta nimen pohtiminen on hauskaa ja mielenkiintoista. Olemme päättäneet ottaa vinkkejä kummankin suvun vanhoista nimistä ja tutkineet sukuluetteloita mielenkiinnolla.
Vaikka en haluaisikaan, vauvasta hössöttäminen on ihanaa ja hyödyllistäkin. Ilman tuota hormonien aikaansaamaa positiivista mielenvikaisuutta, en tietäisi esimerkiksi, että isomummoni oli kotoisin Kuolajärveltä.
Vauvauutinen alkaa olla pikku hiljaa julkista tietoa. Sinänsä se ei haittaa, koska raskaus alkaa jo näkyä. Minusta tuntuu, että vauva kasvaa nyt hirmuista vauhtia. Raskauskalentereiden mukaan hän on nyt n. 13.- 15 cm pitkä pötkö. Vielä en tunne vauvelin liikkeitä, mutta kenties sekin tapahtuu lähiaikoina.
Olen yrittänyt olla hössöttämättä vielä vauvasta, mutta tänään haksahdin. Kiertelin kirppiksellä ja löysin ihania ja hyvässä kunnossa olevia vauvanvaatteita. Niinhän siinä sitten kävi, että ne lähtivät mukaani. Haksahdus kustansi onneksi vain neljä euroa. On jotenkin järjen vastaista, että pidän liikaa hössöttämistä pahana. Se johtuu pelosta ja lievästä taikauskosta: jos hössötän jo tässä vaiheessa, jotain pahaa tapahtuu vauvalle. Hössötän kuitenkin, vaikken halua. Ehkäpä on niin, että hössättäminen on osa äidiksi tulemista ja sille pitää antaa sijaa. Se on ikään kuin onnen jakamisen ja unelmoinnin sekoittamista.
Hankintojen lisäksi hössöttäminen konkretisoituu uuden tulokkaan nimien pohdiskeluna. Ennen raskaaksi tulemista leikittelin usein tulevien lapsieni nimivaihtoehdoilla. Vaihtoehtoja oli lukuisia molemmille sukupuolille. Nyt kun on tosi kyseessä, tehtävä on paljon vaikeampi. Osa aiemmista vaihtoehdoista kuulostaa edelleenkin hyviltä korvaani, osa taas kamalilta. Nimen valinnassa vaikeinta on vastuu – lapsihan tulee kantamaan meidän valitsemaa nimeä koko elämänsä. Ellemme tee sitten jotain niin kamalaa päätöstä, että hän päättää sen vaihtaa. Kaikesta vaikeudesta huolimatta nimen pohtiminen on hauskaa ja mielenkiintoista. Olemme päättäneet ottaa vinkkejä kummankin suvun vanhoista nimistä ja tutkineet sukuluetteloita mielenkiinnolla.
Vaikka en haluaisikaan, vauvasta hössöttäminen on ihanaa ja hyödyllistäkin. Ilman tuota hormonien aikaansaamaa positiivista mielenvikaisuutta, en tietäisi esimerkiksi, että isomummoni oli kotoisin Kuolajärveltä.
maanantai 28. syyskuuta 2009
Vauva tulee, olenko valmis?
Sanoin tänään isälle, siis lapseni isälle, enkä omalleni, että haluaisin vauvan jo syntyvän. En oikeasti halua, että vauveli syntyy jo nyt, koska tiedä ettei hän selviäisi. Kommentilla tarkoitin, että tahtoisin nyt olevan maaliskuu, jolloin laskettu aika koittaa. En malta odottaa, että saisin hoitaa ja paijata vauvaa. Odotan myös sitä, ettei ole mihinkään kiire ja voin keskittyä vain perheeseeni.
Kuitenkin luontoäiti on järkeillyt fiksusti siinä, että on antanut naisen odotusajaksi peräti yhdeksän kuukautta. Minä olen perusluonteeltani sellainen, ettei vähempi edes riittäisi. En tarkoita, ettenkö olisi yhtään valmis äidiksi, mutta kokonaan valmis en ole. Tuskin olen valmis vielä synnytyssalissakaan, mutta varmasti valmiimpi kuin nyt. Minusta on hassua ajatella, että pitäisi olla valmis äiti. Tietyt perusvalmiudet voi toki olla, mutta kyllähän äitinäkin voi kehittyä ja kasvaa, niin kuin ihmisenäkin.
Jokin valmius minussa kuitenkin oli, kun päässäni alkoi tykyttää vauvakuume jokin aika sitten. Vauvakuume on toisenlainen kuume kuin tavalliset kuumeet: sen voi salata ja sen takia ei tarvitse olla poissa töistä. Minä en kertonut muille kuumeestani, paitsi miehelleni, joka taisi saada tartunnan. Minusta tuntui siltä, että elämää on nähty jo sen verran, että lapsellesi olisi paikka.
Minusta äidiksi ja isäksi kasvamisessa on tärkeintä, että on valmis epäitsekkyyteen ja pyyteettömään rakkauteen. Yritän olla haaveilematta täydellisestä äitiydestä, koska tiedän, ettei minulla ole siihen yksinkertaisesti varaa. Haluan pystyä kuitenkin olemaan henkisesti rikas ja antamaan lapselleni sylin ja paljon muuta. Täydellisellä äidillä viittasin lähinnä muotilehtien huoliteltuihin äiteihin, jotka ovat kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen takaisin entisissä mitoissa ja pukevat sekä itsensä että lapsensa päästä varpaisiin muotivaatteisiin. Jos pystyn antamaan lapselleni turvallisen ja rakastavan kodin sekä kasvattamaan hänestä terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen, olen tyytyväinen.
Yhdeksän kuukauden odotusaika on hyvä myös arkisemmasta näkökulmasta: hankintojen kannalta. Koska lapsi on esikoisemme, hankintoja on paljon. Aiemmin tuli jo ilmi, ettemme ole varakkaita: toinen opiskelee ja toinen käy osa-aikatyössä. Olemme kuitenkin laskeneet, että pärjäämme sekä päättäneet pärjätä.
Kuitenkin luontoäiti on järkeillyt fiksusti siinä, että on antanut naisen odotusajaksi peräti yhdeksän kuukautta. Minä olen perusluonteeltani sellainen, ettei vähempi edes riittäisi. En tarkoita, ettenkö olisi yhtään valmis äidiksi, mutta kokonaan valmis en ole. Tuskin olen valmis vielä synnytyssalissakaan, mutta varmasti valmiimpi kuin nyt. Minusta on hassua ajatella, että pitäisi olla valmis äiti. Tietyt perusvalmiudet voi toki olla, mutta kyllähän äitinäkin voi kehittyä ja kasvaa, niin kuin ihmisenäkin.
Jokin valmius minussa kuitenkin oli, kun päässäni alkoi tykyttää vauvakuume jokin aika sitten. Vauvakuume on toisenlainen kuume kuin tavalliset kuumeet: sen voi salata ja sen takia ei tarvitse olla poissa töistä. Minä en kertonut muille kuumeestani, paitsi miehelleni, joka taisi saada tartunnan. Minusta tuntui siltä, että elämää on nähty jo sen verran, että lapsellesi olisi paikka.
Minusta äidiksi ja isäksi kasvamisessa on tärkeintä, että on valmis epäitsekkyyteen ja pyyteettömään rakkauteen. Yritän olla haaveilematta täydellisestä äitiydestä, koska tiedän, ettei minulla ole siihen yksinkertaisesti varaa. Haluan pystyä kuitenkin olemaan henkisesti rikas ja antamaan lapselleni sylin ja paljon muuta. Täydellisellä äidillä viittasin lähinnä muotilehtien huoliteltuihin äiteihin, jotka ovat kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen takaisin entisissä mitoissa ja pukevat sekä itsensä että lapsensa päästä varpaisiin muotivaatteisiin. Jos pystyn antamaan lapselleni turvallisen ja rakastavan kodin sekä kasvattamaan hänestä terveellä itsetunnolla varustetun ihmisen, olen tyytyväinen.
Yhdeksän kuukauden odotusaika on hyvä myös arkisemmasta näkökulmasta: hankintojen kannalta. Koska lapsi on esikoisemme, hankintoja on paljon. Aiemmin tuli jo ilmi, ettemme ole varakkaita: toinen opiskelee ja toinen käy osa-aikatyössä. Olemme kuitenkin laskeneet, että pärjäämme sekä päättäneet pärjätä.
perjantai 25. syyskuuta 2009
Suuri askel kohti pieniä askeleita
Tämän blogin avaaminen on minulle iso asia. Olen pohtinut tätä pari kuukautta ja nyt sormeni ovat näppäimistöllä tosi toimissa. Kohti pieniä askeleita -blogini kertoo elämäni suurimmista asiasta, esikoiseni odottamisesta.
Aihe on hyvin henkilökohtainen ja kirjotankin täällä anonyyminä. Tarkoitus ei ole toitottaa koko maailmalle raskauteni kuulumisista yksityiskohtaisesti, vaan kirjoittaa omia tuntoja ja helpottaa omaa kasvua äidiksi. Minusta on myös mukavaa, että tämä kaikki jää tänne, ja kenties lapseni saa lukea aikuisena täältä tuntojani odotukseni aikana. On myös mukavaa, että muut samassa tilanteessa olevat ihmiset voivat halutessaan kommentoida ajatuksiani. Omissa ystävissäni ei ole tällä hetkellä muita odottavia äitejä.
Yksi oikeutus blogini olemassaololle on myös se, että odottaminen on yksinkertaisesti ihanaa. Ihaninta tähän asti elämäni polulla. Olen ollut onnekas ja kaikki on mennyt tähän saakka hyvin. Olen nyt neljännellä kuulla ja masu-asukin olisi määrä viihtyä vuokra-yksiössään noin puoli vuotta.Äidin rakkaus taitaa olla totta jo odotuksen aikana. Paha olokin tuntuu hyvältä, kun ymmärtää sen syyn.
Aihe on hyvin henkilökohtainen ja kirjotankin täällä anonyyminä. Tarkoitus ei ole toitottaa koko maailmalle raskauteni kuulumisista yksityiskohtaisesti, vaan kirjoittaa omia tuntoja ja helpottaa omaa kasvua äidiksi. Minusta on myös mukavaa, että tämä kaikki jää tänne, ja kenties lapseni saa lukea aikuisena täältä tuntojani odotukseni aikana. On myös mukavaa, että muut samassa tilanteessa olevat ihmiset voivat halutessaan kommentoida ajatuksiani. Omissa ystävissäni ei ole tällä hetkellä muita odottavia äitejä.
Yksi oikeutus blogini olemassaololle on myös se, että odottaminen on yksinkertaisesti ihanaa. Ihaninta tähän asti elämäni polulla. Olen ollut onnekas ja kaikki on mennyt tähän saakka hyvin. Olen nyt neljännellä kuulla ja masu-asukin olisi määrä viihtyä vuokra-yksiössään noin puoli vuotta.Äidin rakkaus taitaa olla totta jo odotuksen aikana. Paha olokin tuntuu hyvältä, kun ymmärtää sen syyn.
Tilaa:
Kommentit (Atom)